@draconmaailma.com

Arvatkaa kuka on palannut? Masentunut, esiteini-ikäinen minä!

Kävin aikamatkalla vanhan, poistetun blogini halki, kiitos Bloggerin lukulistan ja webarchiven, joiden avulla sain puolikkaita blogijulkaisuja ja ainakin viisi kokonaista luettua. Ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kaikilta, jotka tunsivat minut 2011-2014 välillä. Oli synkkiä aikoja ne. Mutta haluaisin kuitenkin pyytää anteeksi itseltäni, sillä en voinut uskoa, kuinka paljon olen itseäni piiskannut nuorena tyttönä. 

Lisäksi blogini oli yksi iso sotku; puoliksi päiväkirja, puoliksi oma palkintovaimoni (¿hyväksytty termi?), enkä oikeastaan tiedä, mihin pyrin tuolloin. Innokkaasti, lennokkaasti ja vaivattomasti kirjoitin yli 100 blogitekstiä 2011-2013 välillä. Eivät ne olleet maailman parhaita juttuja, eivätkä edes Suomen. Tai Helsingin. Ylipäätänsä minun juttuni olivat aika levottomia, kuten edelleenkin, mutta nykyisin osaan edes hillitä itseäni.

Nykyaikaa käytän nyt aasinsiltana tullakseni oikeaan teemaani tässä blogitekstissä: miksi nykyisin ei lueta enää blogeja? Hyväksyn pikaviestintämediat, kuten twitterin ja tumblrin (tumblr = kryptoniitti, koska memes), mutta ne ovat vetäneet maton monen hyvän konseptin alta. En nyt väitä, että joka ainoa blogi, joka joskus oli pystyssä 2000-2010 -lukujen välillä, olisi välttämättä ollut erityisen hyvä, mutta sentään ihmiset laittoivat jotain kuulumisia ja aatteita toisille ihmisille. Nyt juuri tuntuu, että huuteleen tyhjyyteen. Oikeastaan, ihan hyvä vaan. En usko, että ketään milloinkaan kiinnosti kamalasti lueskella vanhoja blogitekstejäni aiheista, kuten saunat tai "dance day".

Kuitenkin, olen vaihtanut vanhan blogini URL:in takaisin draconmaailmaksi, koska pidän nimestä täysin nostalgisista syistä. Tervetuloa takaisin. 

Huono päivä, hyvä päivä

HUONO PÄIVÄ

... huonona päivänä auringonvalo esiintyy hetkittäin pilvien takaa. Muutoin on koleaa ja masentavaa. Sängystä en jaksa nousta, lakanoita ei jaksa vaihtaa, ainoa kaverini on puhelin. Kirjoja en halua lukea, televisio on turhaa.

HYVÄ PÄIVÄ

... hyvänä päivänä aurinko paistaa pilvien välistä.  Muuten on ihanan raikasta ja vilpoisaa. Sängyssä on mukava loikoilla, lakanat näyttävät esteettisiltä, jos niiden päälle laskee vaikkapa kukan. Ystävien viestit räjäyttävät puhelimeni. Kirjat istuvat kuuliaisina yöpöydällä, jos tekee mieli lukea. Televisiota ei tarvitse avata. 

    

HUONO PÄIVÄ

... peiliin en katso, mutta jos katsoisin olisin ruma ja lihava ja huonosti pukeutunut. Finnejä popsahtelisi korvistakin. Hiukset olisivat elottomat tai sitten muuten vain rasvaiset.

HYVÄ PÄIVÄ

... peilistä katsoo maailman kaunein nainen, jolla on ruskeat, älykkäät silmät. Peilissä on kaunotar, jolla on kaunis hymy, hyvät hampaat, kiiltävät ja taipuisat hiukset, mahtava kroppa, ja uskomattoman hehkuva iho.

HUONO PÄIVÄ

... suomi, puhutko sitä?

HYVÄ PÄIVÄ

... kielenkannat ovat sijoiltaan ja tekstiäkin syntyy, olen produktiivinen ja nokkava. Olen näppärä sanojen kanssa, ymmärrän jokaisen implikaation jokaisen lausahduksen takana.

HUONO PÄIVÄ

... vittu kun ei jaksa edes silmiä avata, kun maailma painaa.

HYVÄ PÄIVÄ

... miten minä olen koskaan ollut väsynyt?

Terry Gilliam pilasi lapsuuteni

Sis. spoilereita, tietenkin.

Kuka muu katsoi Terry Gilliamin ohjaaman, David ja Janet Peoplesin käsikirjoittaman aikamatkustusta sisältävän, post-apokalyptisen, yhteiskunnallisesti traagisen juonisekasotkuelokuvan 12 apinaa ollessaan vielä ihan liian nuori ymmärtämään koko elokuvaa? Käsi pystyyn ihan rohkeasti, perustetaan tukiryhmä, koska kukaan ei selviä kyseisen elokuvan katsomisesta ilman jonkinsortin traumoja.

Useat ovat suitsuttaneet Gilliamin muita elokuvia, kuten Brazil ja The Fisher King, mutta harvemmin törmään ihmiseen, joka liputtaa 12 apinan lippua korkealla. Katsoin elokuvan useaan otteeseen kahdeksanvuotiaana, ymmärtämättä rehellisesti sanottuna vittujakaan koko elokuvan sanomasta. Tiesin ainoastaan, että jatkuva toivottomuuden tunne ahdisti minua.

Muistan olleeni turhautunut ja vihainen elokuvan lopulle, jossa protagonisti (vahinkoantagonisti?) James Cole yrittää estää tappavan viruksen leviämisen koko maailmalle ja toteuttaa tehtävänsä, jonka takia hänet lähetettiin menneisyyteen. Lentokentän turvamiehet ja poliisi ampuvat Colea, ja Kaithryn Railly, Colen rakastaja ja liittolainen ryntää järkyttyneenä hänen luokseen. 12 apinaa ei olisi kunnollinen mindfuck-aikamatkustuselokuva, jollei nuori James Cole olisi katsellut omaa kuolemaansa sivusta.

Muistan tunteneeni jatkuvaa epätoivoa ja halua muuttaa asiat paremmiksi. Joka ainoalla katselukerralla lankean toivomaan, että Kaithryn olisi oikeasti vuonna 1996 soittanut mattopesulaan eikä jättänyt viestiä tulevaisuuteen.

Hän tulee hihkuen takaisin ja kertoo Jamesille onnellisena, että he ovat hulluja, ja numero oli mattopesulan. Hetken aikaa katsoja tuntee suunnatonta iloa, sillä hän tahtoo uskoa, että dystopinen tulevaisuus voidaan estää ja viisi miljardia ihmistä ei kuole tappavan viruksen takia. Sitten James muistaa kuulleensa Kaithrynin viestin tulevaisuudessa. Katsojan onnellisuus toppaa kuin seinään.

Uusi aalto onnea rysähtää aallonmurtajaan, kun James muistaa lentokentän painajaisestaan, jota on nähnyt koko elämänsä läpi. Juuri kun kaksikko näkee jonkin verran toivoa (kenties he voivat elää viimeiset viikot onnellisena Floridassa), niin käy ilmi, että ei, tulevaisuutta eikä menneisyyttä voi muuttaa. 

Lopussa kuitenkin koko kaksituntisen elokuvan ajan mieltä kiusannut mysteeri aukeaa. Sentään katsojaa saa jonkinlaista helpotusta elokuvan aiheuttamiin tuskiin. Tosin tieto, ettei virusta levittänytkään 12 apinan armeija vaan Dr Peters (mielisairaalassa 1990 olleen apina-armeijan johtajan Jeffrey Goinesin isän, Leland Goinesin viruslaboratorion assistentti). Halpa hupi verrattuna sydäntäraastavaan tuskaan.

Elokuvan aikana katsoja kiintyy James Colen (post-apokalyptinen ratsastaja, joka saapuu pelastamaan maailman; J.C. = Jesus Christ) hahmoon yhtä paljon kuin Kaithryn Railly, joka on aluksi vain tämän hoitava psykiatri vuonna -90.

Gilliam ottaa enemmän kuin antaa. Koko elokuvan läpi katsojan sydämessä pidetään yllä pientä toivonkipinää. Ohjaaja antaa muutamia emotionaalisesti tyydyttäviä kohtauksia, mutta suurimman osan ajasta 12 apinaa koostuu silkasta masentavasta maailmankuvasta ja yhden ihmisen epätoivoisesta ponnistelusta pelastaa ihmiskunnan tulevaisuus.

Hirveintä ei ole dystopinen maailmankuva. Siihen olen jo tottunut vuosien varrella, mitä enemmän kaikki-oli-turhaa -tulevaisuuksia kirjoitetaan scifiin, mutta hirveintä 12 apinassa oli istua paikallaan ja odottaa. Katsoja tuntee sen sisuskaluissaan, ettei tämä tarina lopu onnellisesti. Siltikin hän joutuu katsomaan koko elokuvan läpi puoliksi toivoen, että olisi väärässä, ja puoliksi odottaen Damokleen miekkaa.

12 apinaa on kuin kahmaisisi kourallisen hiekkaa, muttei voisi valuttaa hiekanjyviä ämpäriin, vaan maaksi niiden on jälleen tultava. Elokuva on ahdistava, masentava ja järisyttävä. 12 apinan ainoa todella positiivinen piirre on, että elokuva-arvioon saa ympättyä luonnottoman paljon sanontoja. 12 apinaa on elokuva, joka kertoo, että kakkua ei voi syödä ja säästää samaan aikaan.

Omnis cellula e cellula

Minä en tiedä yhtään mitään Rudolf Virchowin solututkimuksista, mutta olen kuullut sanat omnis cellula e cellula useaan otteeseen.

Jokainen solu syntyy solusta.

Silkkana ajatuksena omnis cellula e cellula on kaunis: elämästä syntyy lisää elämää. Ja mikä onkaan kauniimpi, pyhempi asia kuin elämä? Ajatusta voi soveltaa muihinkin olemassaolon olennaisuuksiin, kuten onneen, iloon ja hyvyyteen. Hyvyys syntyy hyvyydestä. Hyvin karminen aate.

Paitsi ettei se ole. Karmassa kyse on hyvän tekemisestä, jotta hyvä tulee takaisin sinulle. Cellula-aatteessa on kyse tapahtumaketjusta.

Ajatukset herättävät ajatuksia on itse asiassa minun aiheeni tällä kertaa, ja tämä alku oli vaan turhaa lätinää, jolla herätän ajatuksia teissä, rakkaat lukijat.

so much depends

upon

a red wheel

barrow

glazed with rain

water

beside the white

chickens

- William Carlos Williams

Minä luin juuri vähän aikaa sitten analyysin William Carlos Williamsin runosta The Red Wheelbarrow enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota analyysin jatkuvaan yliampumiseen. Henkilökohtaisesti uskon vakaasti, että The Red Wheelbarrow on ainoastaan minimalistinen runo, joka kuvaa punaista kottikärryä valkeiden kanojen lähellä. Kuitenkin analyyseilla on perää, sillä luonnollisestihan jokainen saa tulkita taideta kuten parhaimmaksi näkee.

Vaikka liikatulkinta aiheuttaakin minussa henkistä kipua, on Williamsin runo minulle liian tärkeä tulkitsematta jätettäväksi. Niinpä aion itse lyhyesti käydä läpi, mitä minä näen punaisessa kottikärryssä.

Viime kädessä The Red Wheelbarrow kuvastaa minulle maaseudun ihannointia; tietynlaista roadhouse-romantiikkaa, jossa palvotaan ja asetetaan kullatulle jalustalle (lama-aikainen) irtolaisuus ja naturalismin masentava tematiikka. Roadhouse-romantiikka on tietenkin kyhätty termi, joka lukeutuisi todennäköisesti villin lännen hyponyymiksi. Termi käsittää sekä Pieni talo Preerialla -tyyppisen elämän että hieman kaupungillistuneemmat alueet, kuten pikkukylät tai rämäiset motellit puoliksi autioituneiden valtateiden varrella. Olkoon kummin vain, Roadhouse-romantiikka on kiistatta jenkkivetoista.

En pysty näkemään runoa yksittäisinä säkeinä, joita analysoin erikseen ja tekisin älykkäitä huomioita runon käyttämiin väreihin, punaiseen ja valkoiseen, ja värien väliseen syvään kontrastiin. Punainen on veren väri ja valkoinen on puhtauden ja/tai neitseellisyyden väri. Veri ja maan neitseellinen kuokkimattomuus liittyvät helposti villiin länteen ja Pohjois-Amerikan karuihin autiomaihin.

The Red Wheelbarrow on minulle niin tärkeä, koska olen itse kova lankeamaan tekonostalgian sudenkuoppaan. Tekonostalgia on huvittava pikku termi, jonka poimin internetistä. Se kuvastaa nostalgiaa asioihin, joita kohtaan ei voi tuntea nostalgiaa, kuten esimerkiksi minulla villiin länteen.

Kai tekonostalgia on omalla tavallaan vain vahvaa tunnesidettä johonkin, mutta minä pidän tuosta termistä enemmän, koska se selittää minun tuntemukseni huomattavasti paremmin.

Sinutellaan

Oon kuustoistavuotias, oppimaan innokas, sain nimen hauskimman. KAAPO.

Yrittäkää jaksaa kaikkien näiden mustavalkoisten kuvien kanssa. Tosi asia on se, että minä tykkään nähdä maailman mustavalkoisena paikkana, koska se helpottaa pientä ihmiselämääni ihan hirveästi.

Minä kirjoitan kaikenlaisia asioita muistiin ja tykkään aloittaa projekteja, mutta jättää ne puolessa välissä kesken.

Olen oma lellilapseni ja annan itselleni oikeuksia vähän turhankin helposti. En ihan tosissaan osaa piiskata itseäni tekemään asioita loppuun, jos ne eivät suoranaisesti liity loppuelämäni kulkuun.

Minimalismi on se juttu. Sen takia Virkattu Spock onkin näin valkoinen ja musta ja harmaa ja tylsä. Tylsä antaa tilaa mielikuvitukselle eikä aseta pakottavia rajoitetteita toisten ajatuksiin. Nyt te saatte ajatella minusta mitä huvittaa!

Tämäkin blogipostaus on vähän sellainen filleri, jossa ei ole mitään asiaa, mutta toisaalta - ihan hyvä niin. Tosin kai tämän tarkoitus oli kertoa minusta. En vaan keksi oikein mitään sanottavaa.

Hei, te tunnette minut. Minä tunnen teidät. Paitsi, jos en tunne, niin se on vähän eri juttu. Minulla on ollut blogi (aluksi aktiivisempi ja myöhemmin vähän juoksuhiekkaan juuttunut) 2011 syyskusta lähtien. Minulla on myös päiväkirja ja kirjoitan paljon ihan omia juttujani.

Olen hyvin, hyvin nostalginen ja tunnen nostalgiaa jo pari kuukautta sitten tapahtuneista asioista. Mitä kauemmin olen jonkin asian tiennyt/tuntenut, sitä vuolaammin itken. Ja joskus tunnen second hand -nostalgiaa asioista, joita en ole itse kokenut. Silloin suren juuri, etten ole niitä kokenut.

Hei, minä olen minä ja olen itselleni hyvin erityinen ihminen. Toivottavasti voin olla jollekulle muullekin erityinen.

Ensivaikutelmat

On siitä reilusti yli kaksi vuotta, kun minä viimeksi bloggasin ihan tosissaan.

Minusta tuli laiska ja aloin käyttämään lähinnä tumblria sen helppouden vuoksi. Kuinka yksinkertainen ja esteettinen onkaan tumblelog, joka on hyvin suunniteltu ja varustettu hyvällä teemalla?

Sanoisin, että melko esteettinen. Ei se voita omien ajatusten kertomista, ihan omin sanoin ja omia hupsuja sanontoja ja suosikki-idiomeja käyttäen.

Itse asiassa, minua ahdistaa ilman kirjoita-se-itse -blogia, vaikka välillä minua ahdistaa omien ajatusten ylös kirjoittaminen.

Minusta tuntuu, että jokaisen blogipostauksen täytyy olla älyllisesti haastava ja pursuta nerokkaita heittoja ja maatajäristäviä poliittisia mielipiteitä. Voi veikkoset, kuinka väärässä voi ihminen asioiden kulusta ollakaan. Minä halusin alun alkaenkin blogata, koska minulla oli mielestäni paljon sanottavaa ja ainakin halusin vaihtaa kuulumisia ihmisten kanssa, joita en nähnyt joka päivä.

Draconmaailma oli täynnä lyhyitä ja välillä vähän turhan kryptisiä julkaisuja, joissa pohdiskelin ihmisenä oloa ja nuoruuden tuskaa varsin lupsakoin sanoin ja huolimattomuusvirhein. Se blogi oli minulle enemmänkin päiväkirja kuin jotain julkista, jota muutkin saattavat ihan oikeasti lukea.Sitten kuvaan astui tumblr, joka oli laiskan mutta skräppäämisestä haaveilevan ihmisen taivas. Jokainen kuva, jonka halusin kauniin minimalistiseen blogiini laittaa oli yhden näpäytyksen ja alt:in painalluksen päässä. Miten helppoa se onkaan ja kuinka laiskaksi se minut tekikään.