Sis. spoilereita, tietenkin.
Kuka muu katsoi Terry Gilliamin ohjaaman, David ja Janet Peoplesin käsikirjoittaman aikamatkustusta sisältävän, post-apokalyptisen, yhteiskunnallisesti traagisen juonisekasotkuelokuvan 12 apinaa ollessaan vielä ihan liian nuori ymmärtämään koko elokuvaa? Käsi pystyyn ihan rohkeasti, perustetaan tukiryhmä, koska kukaan ei selviä kyseisen elokuvan katsomisesta ilman jonkinsortin traumoja.
Useat ovat suitsuttaneet Gilliamin muita elokuvia, kuten Brazil ja The Fisher King, mutta harvemmin törmään ihmiseen, joka liputtaa 12 apinan lippua korkealla. Katsoin elokuvan useaan otteeseen kahdeksanvuotiaana, ymmärtämättä rehellisesti sanottuna vittujakaan koko elokuvan sanomasta. Tiesin ainoastaan, että jatkuva toivottomuuden tunne ahdisti minua.
Muistan olleeni turhautunut ja vihainen elokuvan lopulle, jossa protagonisti (vahinkoantagonisti?) James Cole yrittää estää tappavan viruksen leviämisen koko maailmalle ja toteuttaa tehtävänsä, jonka takia hänet lähetettiin menneisyyteen. Lentokentän turvamiehet ja poliisi ampuvat Colea, ja Kaithryn Railly, Colen rakastaja ja liittolainen ryntää järkyttyneenä hänen luokseen. 12 apinaa ei olisi kunnollinen mindfuck-aikamatkustuselokuva, jollei nuori James Cole olisi katsellut omaa kuolemaansa sivusta.
Muistan tunteneeni jatkuvaa epätoivoa ja halua muuttaa asiat paremmiksi. Joka ainoalla katselukerralla lankean toivomaan, että Kaithryn olisi oikeasti vuonna 1996 soittanut mattopesulaan eikä jättänyt viestiä tulevaisuuteen.
Hän tulee hihkuen takaisin ja kertoo Jamesille onnellisena, että he ovat hulluja, ja numero oli mattopesulan. Hetken aikaa katsoja tuntee suunnatonta iloa, sillä hän tahtoo uskoa, että dystopinen tulevaisuus voidaan estää ja viisi miljardia ihmistä ei kuole tappavan viruksen takia. Sitten James muistaa kuulleensa Kaithrynin viestin tulevaisuudessa. Katsojan onnellisuus toppaa kuin seinään.
Uusi aalto onnea rysähtää aallonmurtajaan, kun James muistaa lentokentän painajaisestaan, jota on nähnyt koko elämänsä läpi. Juuri kun kaksikko näkee jonkin verran toivoa (kenties he voivat elää viimeiset viikot onnellisena Floridassa), niin käy ilmi, että ei, tulevaisuutta eikä menneisyyttä voi muuttaa.
Lopussa kuitenkin koko kaksituntisen elokuvan ajan mieltä kiusannut mysteeri aukeaa. Sentään katsojaa saa jonkinlaista helpotusta elokuvan aiheuttamiin tuskiin. Tosin tieto, ettei virusta levittänytkään 12 apinan armeija vaan Dr Peters (mielisairaalassa 1990 olleen apina-armeijan johtajan Jeffrey Goinesin isän, Leland Goinesin viruslaboratorion assistentti). Halpa hupi verrattuna sydäntäraastavaan tuskaan.
Elokuvan aikana katsoja kiintyy James Colen (post-apokalyptinen ratsastaja, joka saapuu pelastamaan maailman; J.C. = Jesus Christ) hahmoon yhtä paljon kuin Kaithryn Railly, joka on aluksi vain tämän hoitava psykiatri vuonna -90.
Gilliam ottaa enemmän kuin antaa. Koko elokuvan läpi katsojan sydämessä pidetään yllä pientä toivonkipinää. Ohjaaja antaa muutamia emotionaalisesti tyydyttäviä kohtauksia, mutta suurimman osan ajasta 12 apinaa koostuu silkasta masentavasta maailmankuvasta ja yhden ihmisen epätoivoisesta ponnistelusta pelastaa ihmiskunnan tulevaisuus.
Hirveintä ei ole dystopinen maailmankuva. Siihen olen jo tottunut vuosien varrella, mitä enemmän kaikki-oli-turhaa -tulevaisuuksia kirjoitetaan scifiin, mutta hirveintä 12 apinassa oli istua paikallaan ja odottaa. Katsoja tuntee sen sisuskaluissaan, ettei tämä tarina lopu onnellisesti. Siltikin hän joutuu katsomaan koko elokuvan läpi puoliksi toivoen, että olisi väärässä, ja puoliksi odottaen Damokleen miekkaa.
12 apinaa on kuin kahmaisisi kourallisen hiekkaa, muttei voisi valuttaa hiekanjyviä ämpäriin, vaan maaksi niiden on jälleen tultava. Elokuva on ahdistava, masentava ja järisyttävä. 12 apinan ainoa todella positiivinen piirre on, että elokuva-arvioon saa ympättyä luonnottoman paljon sanontoja. 12 apinaa on elokuva, joka kertoo, että kakkua ei voi syödä ja säästää samaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti